Asioita, joita olen oppinut (ja en vielä ole oppinut) kirjailijaelämästä viiden kirjan aikana

No niin, uudet sivut ovat pystyssä. Wanhat bloggaukseni ovat roskakorissa. Viimeiset pari vuotta olin blogannut hyvin harvakseltaan, ja niin luultavasti jatkossakin — mutta yllätyksekseni huomasin, että kun olin julkaissut nämä sivut, jotain alkoi tunkea sisältäni ulos. Sittenkin. Siispä tässä tulee nyt kootipostaus. Ei täydellinen, ei tyhjentävä, eikä varmaankaan mitään, mitä joku kirjailija ei olisi jo aiemmin joillakin sanoilla sanonut. Mutta tuli tarve tehdä tämä: koota kasaan edes jotakin niistä rippeistä ja päässä pörräävistä ajatuksista, mitä vuosien varrella on tarttunut matkaan. Siis mitä olen oppinut, jos jotain olen. Ensimmäinen kirjani, Karnin labyrintti, julkaistiin 2012. Uusin, Käärmeiden kaupunki, vuonna 2017. Ensimmäinen viisivuotissuunnitelma kirjailijanurasta on siis näköjään toteutettu, ja osa siitä mitä tapahtui olikin suunniteltua, osa ei.

Mitä näistä tähänastisista vuosista siis on jäänyt käteen?

 

1. Kustannustoimittaja on kirjailijan paras ystävä. Oikeasti.

Tämä opetus tuntuu jo itsestäänselvyydeltä. Omalle tekstille sokeutuu väistämättä, ja joskus hyvinkin suuri osa kirjantekoprosessista voi tapahtua kulissien takana tiimityönä: kustannustoimittajan ja esilukijoiden kommentit, kysymykset, keskustelut ja perseelle potkimiset ovat kirjailijantyössä valtavan tärkeitä. Minulta on joskus kysytty (ei-kirjoittava ystävä kysyi), että mitä siinä editointivaiheessa sitten oikein tehdään sille kirjalle. Häkellyin. (Kyllä, voin hakata kasaan 150 000 sanaa tekstiä, mutta keskusteluissa menen helposti sanattomaksi.) Vastaan nyt: sille tehdään ihan kaikkea. Siitä tarinanalusta tehdään kirja. Ja joka kerta prosessi etenee eri tavalla.

Joskus kustannustoimittaja vaikuttaa tekstin lopputulokseen vain hyvin, hyvin vähän.

Joskus hyvin paljon.

Joskus suhde kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä on hyvin mutkaton, kuin hyvä valmennussuhde, johon sotkeutuu ystävyyttäkin.

Joskus suhde on täynnä ristiriitoja ja väkisin väännettyjä kompromisseja, ja kuten jotkut gradut, kirja syntyy enemmän ”ohjaajasta huolimatta” kuin ohjauksen ansiosta.

Erikoista on, että lopputuloksena syntyvästä kirjasta ei välttämättä ollenkaan voi päätellä, millainen tuo suhde oli. Kirja-arvioiden arvelut laiskoista kustannustoimittajista jne. menevätkin usein mönkään… ja silti olen itsekin sellaiseen joskus syyllistynyt.

Pointti on se, että kirja ei synny ainoastaan yhden ihmisen sisäisessä kuplassa. Jotta lopputulos toimisi, kirjailija tarvitsee jotakuta kysymään ja kyseenalaistamaan, osoittamaan mitkä ajatukset tekstistä välittyvät ja mitkä eivät. Hyvä kustannustoimittaja ei sanele vaan herättelee kirjailijan omaa luovuutta, patistaa parempaan.

Hyvä kustannustoimittaja ei sanele vaan herättelee kirjailijan omaa luovuutta, patistaa parempaan.

Kun ensimmäisiä kirjojani toimitettiin, minä en todellakaan ollut vielä sisäistänyt tätä asiaa, ei sinne päinkään!! Oikeastaan hätäännyin ja pelkäsin, luulin että parinkymmenen sivun tiivistys tai uuden alkuluvun kirjoittaminen vääristäisi ihka omaa kokonaisuuttani jotenkin, sotkisi oman ääneni. En varmasti ollut helppo kustannustoimitettava. Siitä lähtien olen harjoitellut tasapainoa: palautteen kuuntelemista ja samalla oman vision kirkastamista.

Olen velkaa jokaiselle, joka on kustannustoimittanut tai oikolukenut tekstejäni vuosien varrella. He kaikki ovat sysänneet minua eteenpäin, kasvamaan, miettimään ja hiomaan sitä mitä teen.

Se prosessi jatkuu yhä.

Usein näkee kyselyitä siitä, paljonko omakustanteen tekeminen maksaa: pohditaan painokuluja, kansikuvaa ja taittoa, markkinointikuluja. Mielestäni ensisijainen menoerä, jota omakustanteen tekijän kannattaisi miettiä — ellei sitten laita kirjaa kansien väliin ihan vain itselleen — on kustannustoimittajan palkkaaminen. Kansikin on todella tärkeä ajatellen sitä, päätyykö kirja joskus jonkun lukijankin käsiin. Mutta kaikkein tärkeintä on sisältö eli kustannustoimitus. Mieluummin siis vaikka hirveä kansi, kunhan sisältö kansien välissä on timanttia. Jää se hirveä kansikin v*tuttamaan, mutta ainakin teksti on olemassa ja viimeisteltynä. Kirjailijan oma tontti on hoidettu. Mutta se ei onnistu yksin.

 

2. Se, mikä kerran tuntui elämää suuremmalta, väistämättä hiipuu.

Tarkoitan tällä erityisesti omia romaaneja: teoksia, tarinoita, joiden tekeminen on jossain vaiheessa tuntunut sydänveren vuodattamiselta. Mutta kas kummaa, kun muutama vuosi kirjan julkaisusta on kulunut — on hämmentävä tunne, kun alkaa unohtaa omien henkilöhahmojensa nimiä.

Kirjan julkaisua tavoittelevalla yksi suuri sudenkuoppa on mielestäni se, että rakastuu liikaa siihen yhteen ainoaan ideaan, pyörittelee sitä 10 vuotta eikä malta päästää irti. Olen itse syyllistynyt tähän ja kokenut, miltä tuntuu, kun se parikymppisenä kirjoitettu 400 sivun avaruusfantasiapläjäys, jonka jokainen sana on omalla raastavan kivuliaalla teiniverellä kirjoitettu, päätyykin pöytälaatikkoon loppuelämäksi. Jokaista käsikirjoitusta ei ole tarkoitettu julkaistavaksi: osa saa jäädä pinnanalaisiksi askelmiksi, ennen kuin lopulta ehkä kolmas tai neljäs askelma vie aaltojen ylle.

Jokaista käsikirjoitusta ei ole tarkoitettu julkaistavaksi: osa saa jäädä pinnanalaisiksi askelmiksi, ennen kuin lopulta ehkä kolmas tai neljäs askelma vie aaltojen ylle.

Kirjoittaminen on jatkuvaa muutosta, kehitystä ja oppimista. Jos sen ihka ensimmäisen ihanan tarinan kertominen venyy liian pitkälle ajalle, ihminen ehtii muuttua niin paljon, ettei tarina enää taivukaan muutoksiin. Haave, mielikuva tarinasta jonkinlaisena paisuu päässä niin suureksi, että tuntuu järkyttävältä laittaa tekstiä paperille. Teksti ei ikinä toteudu juuri sellaisena kuin se siinä mielikuvassa on!

Uskalla päästää irti.

Tai uskalla viedä homma finaaliin, vaikka se vaatisikin suuria muutoksia ja haaveeksi jäävistä visioista luopumista. On totta kai esimerkkejä esikoiskirjoista, jotka ovat syntyneet pitkän, pitkän prosessin tuloksena. Onneksi Helena Waris ei luovuttanut Uniin piirretyn polun kanssa, vaikka sen tekeminen kestikin parikymmentä vuotta. Onneksi Erika Vik kirjoitti koko fantasiasarjansa alusta asti uusiksi ja syntyi Kaksosauringot-trilogia. Nämä esimerkit kertovat siitä, miten pitkälle sinnikkyys voi viedä.

Toimin kerran hetken aikaa luokanvalvojana eräälle 8.-luokalle. Minulle ja oppilaille järjestettiin eräänlainen tutustumispäivä; sekä luokka että minä olimme tätä ennen kokeneet suuria ja aika ikäviäkin muutoksia. Yhdessä harjoituksessa piti valita itseä kuvaava luonteenpiirre, ja minä valitsin lapun jossa luki ”periksiantamattomuus”. Yksi kasiluokkalaisista kysyi terävästi: Mitä järkeä tuossa on? Ei kai kannata olla sellainen, että hakkaa loputtomiin päätä seinään? Hän oli oikeassa. Ja toisaalta periksiantamattomuudessa on ne hyvätkin puolet.

Kun vain oppisi tajuamaan, milloin kannattaa antaa periksi ja milloin iskeä otsalla sitä kiviseinää vielä kerran.

 

3. Kritiikit ja lukijakommentit ovat aina ristiriitaisia. Älä hajota itseäsi niihin.

”Tapahtumat etenevät aivan huimaa vauhtia”, on eräs lukija kirjoittanut kirjastani. ”Tunnelmallinen ja rauhallisesti etenevä tarina”, sanoo joku samasta kirjasta. ”Lienee tarkoitettu teineille mutta toimii nuoremmillekin”, kommentoi yksi lukija, ”Itse kuvittelisin että se on aikuisten fantasiaa”, sanoo toinen.

Kukaan ei ole väärässä.

Kommentit herättävät minussa tunteita, suuntaan ja toiseen, mutta silloin kun tunne lipsahtaa negatiivisen puolelle, yritän muistaa mitä olen oppinut. Yritän muistaa, että jokaista kommenttia täytyy arvostaa. Jokainen palaute on helmi: vaikka se sitten olisikin rikkinäinen lasihelmi, joka viiltää itsetuntoa ja pahasti.

Jokainen palaute on helmi: vaikka se sitten olisikin rikkinäinen lasihelmi, joka viiltää itsetuntoa ja pahasti.

Jos palaute harmittaa, mieti: joku vieras ihminen on ihan oikeasti käyttänyt omasta elämästään aikaa siihen, että on valinnut hyllystä juuri sinun kirjasi ja lukenut sitä. Kokonaan, tai on jättänyt kesken mutta lukenut kuitenkin. Se on mahtavaa ja se on kunnia. Se että kirja on kaupan hyllyllä ja lukijan käsissä, on valtava etuoikeus. Ensimmäiset neljä kirjaani eivät Suomalaisen kirjakaupan hyllyillä käyneetkään; viides pääsi esille jopa hyllyjen päätyihin ja sai väliinsä henkilökunnan suosituslappuja. Kun näkee sellaisen, on imettävä kehuvasta palautteesta kaikki voima mitä vain voi. Ja kun tulee se negatiivinen, on hengitettävä syvään ja hyväksyttävä ja arvostettava. Joku sentään luki. Pohti ja analysoikin. Eikö se ole ihan huikeaa? Mikä oikeus minulla olisi kirjailijana vaatia jotakin, vielä enemmän?

Kirjailijalle kirja on on tiivistys oman elämän viidestä vuodesta ja syvimpien ajatusten talletus, joka on hiottu kaksikymmentä kertaa ennen julkaisua. Mutta lukijalle se on vain yksi kirja tuhansien joukossa, ja niin sen kuuluu ollakin. Mieti, miten huolettomasti joskus tokaiset mielipiteesi jostakin leffasta, hittibiisistä, designverhojen kuosista. Lukijakommentit ovat ihania, armottomia, rehellisiä, reaktioita, tulkintoja. Sinä sait jo puheenvuorosi: kaikki kirjasi sivut. Joten nyt — pakota itsesi kuuntelemaan.

Sinä sait jo puheenvuorosi: kaikki kirjasi sivut.

Kun kommentteja tulee, ota opiksesi, mutta pidä myös kynsin ja hampain kiinni omasta visiostasi: älä kadota itseäsi ja omaa tarinaasi ristiriitaisten palautteiden ristiaallokkoon.

Tämä on asia, jota itse tällä hetkellä opettelen, rimpuilen jonkinlaisessa verkossa, jossa muiden ihmisten kommentit ja omat eri suuntiin vetävät kasvupyrkimykset tahtovat repiä tarinani hajalle. Muistelen kaiholla kesää 2009, jolloin aloin kirjoittaa Käärmeiden kaupunkia: minulta ei ollut julkaistu vielä mitään. Kirjoittamiseni ei ollut julkista. Olin vapaa. Kirjoitin juuri sitä mitä halusin, juuri niin kuin halusin. Kirjoitin tarinaa, eikä läsnä ollut muita kuin minä ja minun kolme rakasta päähenkilöäni.

Joskus pelkään, etten pääse siihen tunteeseen enää. Samalla tavalla en pääse.

Koska muutosta ja kehitystä on jo tapahtunut ja väistämättä tapahtuu edelleen. Nyt, viiden kirjan jälkeen etsii eri tavalla sitä, mitä kirjoittaisi seuraavaksi, kielikin muuttuu ja teemat syvenevät, haasteet kasvavat. Kirjojani on kehuttu ja haukuttu. Maailmakin on muuttunut, maailma ympärillä muuttuu joka päivä, vaikka ihmiset sinänsä eivät muuttuisikaan. Julkisuus on pientä mutta silti olemassa, on tietoisuus siitä, että kirjoillani minä pystyn puhumaan julkisesti ja muuttamaan maailmaa 0,000000000000001:n prosentin verran. Siispä mitä kirjoittaisin seuraavaksi?

Aloittaminen on erilaista nyt; en sano että helpompaa tai vaikeampaa kuin viisi kirjaa aiemmin. Erilaista. Ja nyt kaiken tämän jaarittelun jälkeen ehkä pääsen pointtiin: kun kaikki tämä myllertää mielessä, myös arviot ja lukijakommentit ravistavat eri tavalla. En tiedä, onko mitään muuta tapaa selvitä tästä kuin:

Unohtaa kaikki, mitä muut ovat sanoneet.

Etsiä taas se vähemmän kuljettu polku.

Etsiä uusi tarina, uudet rakkaat henkilöhahmot ja kertoa heidän tarinansa — vaikka kirjaimellisesti samaan aikaan maailma sortuisi ympäriltä. Koska juuri niin vahvalta sen oman tarinan kuuluu tuntua. Jos havahdut läppärisi ääreltä ihan vain siksi, että maailmanloppu rymisee ikkunan takana, et vielä rakasta tarinaasi tarpeeksi.

 

4. Kateus on lannistava ja loputon suo. Käännä se päälaelleen — heti.

Kauppojen hyllyiltä ja lukijakommenteista on helppo jatkaa kateuteen.

Entä jos oma kirja ei olekaan siellä hyllyllä.

Entä jos oma kirja ei näykään sanomalehden uutuuslistauksessa.

Olisi helppo kuitata kirjailijoiden kateuspuuskat pelkkänä itsekkäänä oman napanöyhdän kaiveluna. Ja onhan tässä sellaistakin mukana. Esimerkiksi itse olen periksiantamattomuuden ohessa saanut riesaksi luonteenpiirteitä kuten kunnianhimo ja kilpailuhenkisyys — kai ne kuuluivat sitten pakettiin mukaan. Välillä tuntuu raivostuttavalta, kun päähän hiipii ajatuksia tyyliin ”NYYH, miksi tuojatuo julkaisee kaksi kirjaa tänäkin vuonna mutta minä en yhtään?”

Samalla järkeni sanoo, että vertailu on typerää ja maailmassa on miljardi tärkeämpää asiaa kuin se, oliko minun kirjani saatavilla Turun Kirjamessuilla vai ei.

Mutta voiko tästä naurettavasta kateudesta sitten päästä kokonaan eroon?

Koetan vastata tuohon kysymykseen pian, mutta ensin haluan tunkea tähän pari yleistä huomiota. Olen huomannut mm. genrerajojen välillä kateutta ja ennakkoluuloja. Kummallisia harhaluulojakin. Kun keskustelee fantasia- tai lanu-kirjailijoiden kanssa, törmää hyvin usein ajatukseen, että ei meitä fantasiakirjailijoita arvosteta, kaikki mediahuomio on aikuisten realismilla, emme me saa apurahoja, emme mitään. Ja kun taas kuuntelee realismin edustajia tai ihan tavallisia ihmisiä, törmää usein ajatukseen, että ”nythän on se fantasiabuumi”, nämä fantasiakirjat varmasti myyvät aivan hulluna, kyllähän genresarjan kirjoittaja saa varmaan huimat myyntitulot (= kuten Harry Potter ja Soturikissat, eikös niin!), tarttis varmaan kirjoittaa sitä trendikästä fantasiaa, kun ei realismi myy… Runoilija ja esseisti kadehtivat proosakirjailijan lainauskorvauksia ja apurahoja, mutta yhtä lailla nuortenfantasiakirjailija tai romantiikan kirjoittaja voi mennä Taiken ja Koneen säätiön sivuille toteamaan, kuinka paljon apurahoja menee marginaaliselle taidekirjallisuudelle. Hyvin usein käsitys jonkun toisen porukan ”menestymisestä” on harha. Kuka ikinä niitä apurahoja saikaan, 90 % jäi saamatta.

Kyllä kirjallisuudella sen verran huonosti menee, että ei meillä kirjailijoilla — hyvänen aika — ole varaa alkaa keskenämme kilpailemaan!

Hyvin usein käsitys jonkun toisen porukan ”menestymisestä” on harha.

Joskus ärtymys on toki aivan perusteltua. Onhan se harmi, että esimerkiksi laadukkaita kotimaisia lanu-kirjoja jää täysin mediahuomiolta varjoon. Moni teos jää menetetyksi mahdollisuudeksi, koska sisältö on voinut olla vaikka kuinka upeaa, mutta markkinameininki on raakaa ja sattumanvaraistakin. On hyvä puolustaa omia oikeuksiaan, nostaa omaa kirjaansa esille ja keksiä tempauksia — siis tehdä asioille jotain. Kunhan vain ei muuttuisi kyyniseksi. Kunhan vain ei väsyisi koko touhuun ihan vain siksi, että joku Räikköskirja myy 50 000 kappaletta päivässä. Entä sitten, vaikka myykin?

Mielestäni ainoa hyvä tapa suhtautua kateuteen on kääntää se saman tien voitoksi. Hyväksi energiaksi. Wau, tuo kirja sai käännössopparin, ehkä se voi olla mahdollista minunkin kirjalleni joskus! Iloitse muiden lottovoitoista, olipa kyse apurahalotosta tai palkintoehdokkuuksista. Ne kertovat, että kaikki on vielä mahdollista ja kirjallisuuden — jopa sen sinun oman genresi — ympärillä on pöhinää. Ja hei, jos haluat tehdä jotain, niin pistä pystyyn oma kilpailu tai perusta oma palkinto, jota alat jakaa.

Yksi tapa saada ilo irti siitä kuuluisasta ”muiden menestyksestä” onkin röyhkeästi tunkea mukaan menestykseen. Kirjailijanelämäni suurimpia yllätyksiä on ollut kirjoittajien välinen yhteisöllisyys. Joku nauttii laajasta yhdistysmeiningistä, joku pistää pystyyn muutaman hengen palauteringin netissä. Mikä ikinä se itselle sopiva yhteisö onkin, sellainen kannattaa etsiä — koska sitten kun joku muu siinä yhteisössä onnistuu, myös sinä saat osasi onnistumisen fiiliksestä.

Se on totta. Oikeasti. Kokeile.

 

5. Siltoja on helppo polttaa, palkitsevampi rakentaa.

Ja yhteisöihin liittyen…… Piirit ovat pienen pienen p i e n e t.

Voi olla hyvä harkita hetki, millaisen vaikutuksen tekee.

Silloin kun teininä lähettelin heppatarinoitani (ja sitä KAAMEAA 400-sivuista avaruusfantasia-teinisekoilua) kustantamoihin, ei vielä onneksi ollut somea ja hylsykirjeetkin tulivat vanhanaikaisella postilla, johon oli vaikeampi vastata vihameileillä. Itkeminen ja kirjeiden rypistäminen sai riittää reaktioksi. Kun olen itse ollut mukana tekemässä kustannuspäätöksiä tai valinnut novelleja antologioihin, ihmisten reaktiot negatiivisiin palautteisiin ovat olleet 99-prosenttisesti ihania. Ystävällisiä, reiluja, arvostavia ja ennen kaikkea: kiittäviä. Vaikka tekstiäni ei hyväksytty antologiaan, KIITOS PALAUTTEESTA.

Sellainen lämmittää mieltä ja piristää duunien tekemistä kovasti. Vrt. kohta ”Kustannustoimittaja on kirjailijan paras ystävä. Oikeasti.”

Olen liikkunut ennen kaikkea spefikirjoittajien keskuudessa, mutta muuallakin, ja olen ollut suurimmaksi osaksi hyvin onnellinen kokemistani kohtaamisista. Että wau. Näin hyviä tyyppejä meillä täällä on. Jälleen: on etuoikeus päästä osaksi mahtavaa porukkaa.

Mutta kun olen ollut lähettämässä hylsykirjeitä, vastaan on tullut myös pari tapausta, jolloin tunteet ovat keittäneet yli ja kaikki on pursunnut sähköpostin näppäimistölle sellaisena ryöppynä, että negatiivinen mielikuva henkilöstä jää kytemään: kannaattaakohan tämän kanssa tehdä yhteistyötä myöhemminkään.

Siinä missä oma käytöksenikään esimerkiksi Finnconeissa ei aina ole ollut 100-prosenttisen raitista (*khrm*), olin hämmentynyt kuullessani, kuinka vielä nykyäänkin esimerkiksi uudet kirjailijat saattavat yllättää alkoholinhuuruisilla esiintymisillään. Tjaa, onko vieläkin siis nähtävissä sellaista, että Taiteilijan pitää ördätä katuojissa ja käyttäytyä mahdollisimman hankalasti ollakseen Oikea ja Mielenkiintoinen Taiteilija? Minusta ei tarvitsisi. Kyllä sellainen ihan tylsän tavallinen elämä ja ihan tavallinen käytöskin voivat taiteilijalle sopia. Tiedän, että oma helmasyntini on kiltteys, monessakin asiassa. Saatan olla vahvasti jotain mieltä, mutta asian lausuminen ääneen ja kannassa pysyminen ei ole helppoa. Eli joo, tässä nyt kiltti ihminen antaa neuvoja kohteliaaseen käytökseen — suhtautukaa varauksella.

Mutta kaiken kaikkiaan: Käyttäydy kunnolla. Ei kannata plöräyttää niitä pahimpia mölyjä edes sellaiselle mitättömälle pikkukustantajan oikolukija-avustajalle, jonka kanssa luulet, ettet enää IKINÄKOSKAAN aio olla tekemisissä. Ei ikinä tiedä, milloin ja missä kirjallisuuspiirissä kohtaat hänet uudelleen.

Käyttäydy kunnolla.

Ja sitten vielä sananen suhteista. ”Suhteillahan niitä soppareita saa.”, ”Piiri pieni pyörii.” Jeps….. Mutta asian kääntöpuoli on tämä: Suhteetkin rakennetaan jostain. Harvalla kirjailijalla suhteet taitavat tulla perheen/suvun kautta, vaan jos suhteita on, ne on rakennettu ihan omin käsin ja kynällä, vuosien aikana. Jos surkuttelet, ettei sinulla ole suhteita, niin mene opiskelemaan kirjallisuutta viideksi vuodeksi, kirjoita blogia, kirjoita lehtiin, someta, liity yhdistyksiin, perusta osuuskunta, tarjoudu antamaan palautetta ja vietä elämäsi kirjallisuuden, lukemisen, kirjoittamisen ja suomen kielen parissa. Ennen pitkää ne kylvetyt siemenet alkavat itää ihan ihmeellisillä tavoilla, ja pian eteen tulee se ihan käsittämätön tilanne, että joku pyytää mukaan ennen kuin itse ehdit tarjoutua.

Ja se, joka väittää että kustannussopimukset solmitaan VAIN suhteilla ja novellikilpailujen palkinnot jaetaan siskontytöille ja apurahat kavereille — ei. Sori vaan, mutta olet yksinkertaisesti väärässä.

 

6. Jos se sattuu, sillä on merkitystä.

Huomasin kerran jos toisenkin tätä postausta kirjoittaessa, että nämä ajatukset herättivät minussa tunteita. Ärsytti, suututti, jokin herätti epävarmuuden, ne ihan vanhimmatkin epävarmuudet tyyliä ”tuleekominustamitäänolenkokunnollinenkirjailijakiinnostaakoketään” nousivat pintaan. Viiden kirjan jälkeen olen pelännyt:

Tuntuuko mikään enää miltään.

Kun on saavuttanut jo monta haavetta ja löytänyt jo aika monta sateenkaaren päätä — sittenkin.

Tosiasia on, että milloin tahansa voi myös tulla vastaan seinä tai oikeastaan poistumistie: astunpa tästä ovesta ja jatkan jonnekin muualle. Entä jos jossain vaiheessa ei enää olekaan romaania kirjoitettavaksi, ei tulekaan uutta maailmaa, ei synnykään henkilöitä, joihin rakastuisi niin paljon että viitsisi vääntää sitä viidettä kässäriversiota samalla kun maailmanloppu kolkuttelee ja Netflix kuiskailee ja uusimman teoksen sähkökirjaa myytiin ehkä 5 kappaletta ja kukaan ei muuten ole lainannut sitä Kuusankosken kirjastosta kertaakaan?

Olen pelännyt kyynisyyttä.

Kyllästymistä.

Sitä, että kun huikean taistelun ja matkanteon jälkeen pysähtyy seisomaan vuoren huipulle ja katsoo alas: ei olekaan uutta yhä korkeampaa vuorta, jota kiivetä.

Mutta nämä ajatukset tuntuvat vielä.

Ja sama pätee kirjoittamiseen, olipa kyse siitä ihan ensimmäisestä tarinasta tai kymmenennestä: jos se tuntuu joltakin, se on oikea tarina. Jos sen kirjoittaminen tekee kipeää, juuri se täytyy kirjoittaa. Jos se on vaikeaa, se on oikein. On avattava juuri se ovi, joka pelottaa. On uskallettava itkeä. Tarinan edetessä tulee sekin hetki, kun ihan oikeasti hyppii kattoon ja nauraa koska on tämä nyt aivan älyttömän siistiä. Tulee päivä, kun pyörähtelee ympyrää Wienissä taiteilijaresidenssin kämpässä keskellä kesäkuista kaupunkia (tämä tapahtui minulle) ja nauraa koska eihän tämä voi olla totta. Sinä samana kesänä kirjoitin ne fiilikset Käärmeiden kaupunkiin:

Arrylle oli annettu oma huoneisto. – – Vain hän, savi, maalit ja jalokivet. Aivan koko ajan Arry ei kuitenkaan tehnyt ruukkuja. Itse asiassa hän tuhlasi häpeällisen paljon aikaa vain seisten huoneistonsa keskellä ja katsellen hämmästyneenä kaikkea sitä, mitä hänellä oli. – – Tämä huone on kuin ohuen ohuesta lasista rakennettu, hän mietti. Kaikki tämä voi romahtaa millä hetkellä hyvänsä.

Kaikkihan me tiedämme, että romaanihenkilön kohtalo kiinnostaa vain, jos panokset ovat riittävän korkealla: jos henkilö todella haluaa jotakin ja on oikeasti vaarassa menettää sen. Jos juonessa on mahdollisuus voittoon tai täystuhoon.

Heh, kun miettii tällaisen pienen fantasiakirjailijan kirjailijaelämää, niin ehkä ihan täystuhon kaltaisiin dramaattisuuksiin ei tässä päästä.

Mutta asiat tuntuvat joltakin. Minusta se on tärkeää. Kirjoissanikin haluan välittää tunteita. Jos tarina ei tunnu minusta miltään, miksi ihmeessä se tuntuisi lukijasta! Olen oppinut, että sen oman vision täytyy olla aivan törkeän vahva, omasta jutusta pitää olla todella varma -> jotta edes osa siitä voi välittyä lukijalle sellaisena kuin itse ajatteli. Ja jos lukija lukee eri tavalla kuin itse ajatteli, niin ooooh hei, olen tehnyt jotakin, teoksen, joka on saanut tulkintoja. MONIKOSSA.

Siispä minä kiitän niistä tulkinnoista.

Vastauksista siihen tiiliskivipläjäykseen, jonka lähetin maailmalle.

Kiitän kustannustoimittajia, esilukijoita, oikolukijoita, kannentekijöitä, taittajia, myynnin ja markkinoinnin ihmisiä ja kaikkia joita en nyt muista kiittää.

Kiitän yhteisöjäni.

Kiitän sitä ihmistä, joka on jaksanut lukea tämän bloggauksen ja tuntemukset, jotka nyt vain itsekkäästi minulla oli tarve jakaa… ja samalla toivoin antavani jollekulle jotain.

Kiitos!